Hulpiosta, enimmäkseen. Tuo vasemman reunan tummempi suikale on tilkku, joka on jäänyt äidin isälle ompelemasta työpaidasta. Olin silloin nuori, joten aika pitkään sekin on mukana kulkenut. Pitsin äiti sai silloiselta naapuriltaan, kun oli kertonut, että tytär on alkanut tilkkuilemaan ja näytti jotakin ompelemaani työtä. Parin päivän päästä naaputi toi vintiltään haurastuneen pitsiverhon ...kun se kerran värjääkin, niin eiköhän siitä jotain saa. Aika monessa kortissa on paloja siitä verhosta.
Äiti avasi kuoren, otti kortin, katseli tarkkaan molemmat puolet. Isä sanoi jotakin enkä ehtinyt vielä selitellä mitään, kun äiti sanoi silmät hehkuen, että sentään joku muisti hänen nimipäivänsä. En muistanut, sattuma. Enkä paljastanut. Enkä paljasta, etten muistanut. Äiti laittoi kortin takaisin kuoreen, pöydälle, katsoi taas, laatikkoon, katsoi taas, huuteli ohikulkevat hoitajatkin katsomaan...
Lopulta yksi hoitaja sanoi, että senhän pitää olla pöydällä, että punainen näkyy, asetteli ja tuki kortin niin, että äiti näki sen hyvin. Äiti otti sen välillä käteen, katsoi, näytti uusille ohikulkijoille...
Niin iloisena en äitiä muista vuosiin, joten ainakin yhtenä iltapäivänä se piristi paljon.
Pieni kortti voi ilahduttaakin noin paljon, mutta siinä olikin tehdessä paljon tunnetta mukana:)
VastaaPoista