tiistai 5. syyskuuta 2017

Paluu kesäniitylle

Neuliaisten näyttelyssä ollut pikkutyö. Näyttelyn nimi ja teema oli mitä mukanani kannan, jokaiselta iso ja pieni työ - ympärysmitta yli viisi metriä tai alle kaksi ja puoli.

Olimme olleet Neuliaisten kanssa indigo-värjäyskurssilla ja kun he kävivät luonani, sain idigokankaisia blokkeja. Ompelin niistä eteiseen lähestulkoon seinän korkuisen työn ja tein siihen ruutublokkeja tasaamaan erikokoisten blokkien välejä. Ne jäivät käyttämättä ja ovat nyt tämän työn pohjana.


Mitä mukanani kannan, mitä tärkeää lapsuudesta jäi - rakkaus kukkiin ja pilviin, luontoon ylipäätään.

Tätini olisi halunnut oppikouluun, mutta hänen isänsä mielestä tyttöjen kouluttaminen oli silkkaa ajan ja rahojen haaskausta. Tädin ystävättären isä oli toista mieltä ja toivoi, että tytär haluaisi kouluttautua omaan ammattiin asti. Tytöt lukivat läksyt yhdessä, keräsivät kasvit ja opettelivat niiden nimet. Tätini hallitsi keskikoulun tiedot hyvin, mutta ei saanut siitä todistusta, kuten ystävänsä. Molemmat tytöt halusivat sairaanoitajiksi - vain toisella oli mahdollisuus hakea kouluun.
Kun olin pieni lapsi, jotain kolmen neljän hujakoilla, aloin kulkea tädin kanssa peltojen laitoja ja kyläteitä. Hän opetti minulle kasvien nimiä suomeksi ja latinaksi.
Myöhemmin, kun olin oppinut pyöräilemään, reviirimme laajeni ja pysähtelimme, jos täti oli nähnyt vilauksen jostakin mielenkiintoisesta kasvista. Hänellä oli kasvikirja, jossa oli piirroskuvat ja retkien jälkeen etsimme uudet kasvituttavuudet sieltä - usein vanhatkin ja täti luki mulle kutakin kasvia koskevat tekstit.
Kasvien lisäksi täti tuntui olevan täynnä tarinoita ja niitä pulppusi hänestä kaiken aikaa. Myöhemmin tajusin, että osa oli silkkoja juoruja ihmisistä, joita hädin tuskin tunsin, mutta lapsena ne tuntuivat hauskoilta jutuilta tapahtumista, joita ihmisille oli sattunut. Toisenlaisia tarinoita kuuntelin Kalevalasta ja Kantelettaresta ja joskus luettiin kuulumiskirjeitä, joita olivat lähettäneet sotasairaalassa olleet hoivattavat ja toiset lotat. Jokaisen luetun kirjeen jälkeen täti kertoi jotakin juuri siitä ihmisestä ja oli onnellinen kaikista, jotka olivat päässeet hyvin elämän syrjään kiinni.



Sinivalkoista ruudukkoa piristin parilla sideharsoviirulla ja maalasin kevyesti kukan muotoa.



Pilvirakkaus kasvoi naapurin isännän myötä. Hän oli meillä auttamassa monenlaisissa talkoissa, etenkin heinäpellolla. Kun äidin laittamat ruoat oli syöty, naiset jäivät siivoamaan keittiötä ja kesäpäivinä miehet painuivat pihalle pitämään päivällistuntia. Naapurin pariskunnan ainokainen oli kuollut yhdeksän kuukautisena. Lapsirakkaus jäi ja eli vahvasti heissä. Tuo kyseinen naapurin isäntä pötkähti aina nurmikolle selälleen sireenimajan ja kukkapenkin väliin - siihen paistoi aurinko, muttei suoraan silmiin. Aika nopeasti tein hänelle seuraa. Etsittiin pilvistä tuttuja muotoja ja kun löydettiin, niin naapuri kehitteli niihin tarinoita. 



Työssä on kaksi tehtaan konesaumaa. Tämän toisen olen parsinut indigovärjäysten sidontalangoilla ja sen toisen jonkin muun värjäyksen vastaavilla. Reunuskangas on haaleaksi jäänyt värjäys, jonka heitin indigopataan saamaan vielä lisäväriä.


Ja tässä valmis lapsuuden niitty.





5 kommenttia:

  1. Ihana kukkatyö. Harmi, että en päässyt Neuliaisten näyttelyyn. Elän vielä toivossa, että se pullahtaa johonkin lähinurkille.

    VastaaPoista
  2. Näyttely on vielä Oulussa; marraskuun lopulla pystytetään ja jatkuu joulukuun pari ekaa viikkoa.

    VastaaPoista
  3. Todella kaunis työ ja mielenkiintoinen tarina sen takana!

    VastaaPoista
  4. Kauniit lapsuuden muistot ovat siirtyneet upeaan työhösi! Valkoisen ruudun tikkaaminen kukkaseksi on hieno idea! Oma tätini tuli elävästi mieleeni, koulutuksen puutteen hän otti aikuisiällä takaisin, eli hyvin sääteliääsi (mm. paikkasi kuluneita puseronsa kyynärpäitä sisäpuolelta laastarilla) ja kirjoitti ylioppilaaksi 36-vuotiaana ja jatkoi opiskeluja vielä yliopistossa käyden samanaikaisesti töissä. Tädeistä on moneksi!

    VastaaPoista